Hirviöitä ja äitiä

Sanokhon kasvatusneuvojat ja superäitit mitä halvavat, mutta mie olen aina nukuttanu lapseni, ja niin mie tehen vieläki. Minusta son melkhein päivän paras hetki ko saapi vierekkäin rötkötellä. Niin, meilä siis rötkötelhän, ei pötkötellä. Ennen nukahtamista met ensin luema, sitte sammuvat valot ja mie kerron tarinan, sitte alkaa iltarimpsu, jossa sanothan hyvät yöt ja rakastamiset sun muut.
- Nuku hyvin, kulta.
- Nuku sieki, äitini.
- Mie rakastan sinua.
- Mie rakastan sinua, äitini.
- Kaunhiita unia.
- Sinulekki, äitini.
- Minun pieni.
- Minun äitini.

Rimpsu jatkuu ja jatkuu, riippuen sen hetken hellyyenkipeyestä. Minun siis. Sitte nukuthan. Tai vielä ehkä laulethanki:

"Miska soutaa joella, rannalle jäi Petruska.
Ai ai, Katinka, missä Miska, Petruska?
Ai ai, Katinka, missä Miska Petruska?"

Tänä iltana (okei, yönä) Ruusunen oli jo melkhein nukahtanu ko peiton kätköistä kuulu pieni ääni:
- Äiti, suojelekko minua hirviöiltä?
- Tietenki suojelen, mutta ei hirviöitä oikeasti ole olemassakhan.
Hiljasta vähä aikaa.
- Äiti, olekko minun vieressä koko ajan?
- Olen tietenki, mutta omassa kotona sie olet aivan turvassa.
Mie mietin, että ehkä niitä hirviöitä on... Toivoin, että kotona silti sais olla aina turvassa. Silittelin pienen selkää. Oli hiljasta ainaki minuutin.
- Äiti?
- Niin?
- Ko mie pukkaan minun nukkea vaunuila, niin mieki olen äiti.

Niin. Niin yksinkertasta se on.