Muovipussitrauma

Miksi herrääminen marraskuussa on niin vaikeaa? Sunnuntaina mie torkutin kelloa puolitoista tuntia, tänä aamuna selvisin muutamalla painamisela. Ei minua ennen mikhän kaamosväsymys ole vaivannu, päinvastoin mie olen ruukannu olla elämänni veossa! Ei kai... Ei. Eihän tässä nyt vain vanhuus ole hiipimässä luihin, ikä tekemässä lähempää tuttavuutta? Ei, ei senthän. Kyllä sen vain häätyy johtua siittä, että ei ole niin nuukaa noussakhan silloin ko kello piipittää. Mie olen niin kälmi, että jätän siihen aina semmosen torkutusvaran.

Naurukohtaus iski taas. Siinä ko pakkasin ensin-kovat-ja-isot-tavarat-sitte-pienet-ja-pehmeät-tavarat muovipushin. Ei se haitannu, mie alan jo tottumhan siihen. Mutta nyt minua vaivaa kauheasti ko en ennää muista mille nauroin? Ei sunkhan vain sittekki...? Ei, kyllä sen häätyy johtua siittä, että tuli jotaki tähelisempää mielhen. Joku tosi tyhmä juttu se oli, semmuistan.

Olema lähössä illala lastenkonserthin, mie ja Ruusunen. Ruusunen ei aikonu laulaa. Mutta taputtaa se lupas. Sais nähhä saammako encoret aikaseksi.

Omat pikkujouluiltamat lähestyvät kans kauheaa vauhtia. Onneksi minun ei tartte olla ko kuiskaajanna. Seurata paperista ko muut puhuvat, liikuttaa huulia samhan tahthin.

Täytyy vain toivoa, että sielä ei ole K-kaupan muovipussia näkösällä. Niilä on joku kumma vaikutus minhun.