Kauhua ja kiitollisuutta

Tämä aamu oli paha aamu.

Kävimä Ruususen kans kirkonkylän koulun leikkipuistossa, ja piika laski semmosesta isosta liukumäestä, joka loppuu niin, että siinä olis pakko tulla jaloilensa alas. Semmosen reilun puolen metrin korkeuvelta tyvär putoski maahan suorhan istuallensa eli jalat suorina ja pyllyn päälle, aivan istuvassa asennossa. En kerinny saaha kiini, vaikka vieressä olinki.

Ko aloin nostamhan ylös, Ruusunen putos aivan veltoksi, korisi, silmät menit väärin päin ja kieli oli kirjaimellisesti ulkona. Laitoin makkaamhan ja yritin pari kertaa herättää, mutta sitte juoksin hakemhan puhelimen läheltä autosta ja soitin heti 112. Ei ollu ehkä aivan mallikelponen puhelu, mutta sain asian toimitettua.

Ko tulin takasi Ruususen tykö puhelin kourassa, lapsi makas vieläki aivan elottomana. Minun mielestä ei ees hengittänny, mutta siitä en ole aivan varma.... Hätäpuhelun aikana sitte viimein aukasi silmät ja alko itkemhän. Ihanin ääni mailmassa!

En uskaltannu liikuttaa lasta ennen ambulanssin tuloa, vaikka olis halunnu noussa ja vaikutti olevan kunnossa.
- Miksi minulle aina käy näin? itki pieni.

Ambulanssi-ihmiset tutkit ja konsultoit puhelimessa päivystävvää lääkäriä, mikhän ei ollu kipeä, puristusvoimaa löyty ja pupillit olit ok.

Vaikka ampulanssissa oliki jännittävvää käyä ko sai itte laittaa valokki vilkkumhan, äiti ei semmosta kokemusta toista kertaa halva. Ikinä. 

Nyt on hyvä ilta. Minun pieni tuhisee peiton alla (tarkistan asian viien minutin välein).

Lääkärin suusta: "Kipu voi sinällään aiheuttaa ns. vasovagaalisen kollapsin, eli pyörtymisen. Kuvailu muljahtavista silmistä ja korinasta sopii sellaiseen tavalliseen feidaamiseen."

Mie olen aina tienny, että Ruusunen on hiukka draamaqueen, mutta tämä minun mielestä meni jo vähä liian pitkäle.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.